Vallin blogi

Vanhat ihmiset globalisaation pyörteissä

Valli — Mon, 21 Mar 2011 11:37:20 +0000

Olen Katmandussa luennoimassa kuudellekymmenelle terveystieteen opiskelijalle. Innokkaat opiskelijat haluavat kuulla Suomen sosiaali- ja terveyspolitiikasta. Koulutusprojektia pyörittää suomalainen Elämäntavat Raittiiksi-järjestö. Nepal on yksi kahdeksasta Suomen kehitysyhteistyökohteesta, yksi maailman köyhimmistä maista. Lukutaidottomuus on yleistä, lapsityövoimaa käytetään, kastijärjestelmä pitää otteessaan perheitä. Maa toipuu parhaillaan kymmenvuotisesta sisällissodasta, joten ongelmia riittää ratkottavaksi. Ihmiset ovat ystävällisiä ja yritteliäitä, talous kasvaa ja ilmassa on myönteisen kehityksen tunnelmaa. Nepalin 28-miljoonaisesta väestöstä liki puolet on alle 15-vuotiaita, vanhuksia ei ole paljoa. “Väki muuttaa maalta kaupunkeihin ja oppii uudenlaiset elämäntavat. Vanha perherakenne murtuu. Vanhuksia jätetään yksin maalle ja hylätään”, kertoo surullisena lääkäriystäväni Bishwa.
Miten monessa Aasian maassa olenkaan kuullut samanlaisen tarinan! Meillä suomalaisilla on mielessä ihanteellinen kuva aasialaisista kulttuureista. Niissä arvostetaan vanhuutta ja vanhuuden viisautta, sanotaan. Totta onkin, että vanhat saavat osallistua työelämään, ja harmaat hiukset antavat luennoitsijalle arvovaltaa ja uskottavuutta. Vanhoja ihmisiä kohdellaan yleensä myös kunnioittavasti. Mutta hoivan ja huolenpidon suhteen tilanne muuttuu nopeasti.
Sama ilmiö näyttää toistuvan Koreassa, Japanissa, Kiinassa. “Me työikäiset olemme viimeinen sukupolvi, joka hoitaa omat vanhuksensa, ja ensimmäinen sukupolvi, jota lapset eivät hoida”, japanilainen ystävämme kuvaa tilannetta. Muutos tulee nopeasti ja rajusti kuin veitsellä leikaten kahden sukupolven välissä. Se synnyttää suurta yhteiskunnallista huolta, melkein paniikkia näissä maissa. “Te eurooppalaiset ennätitte tulla rikkaiksi ja kehittyneiksi maiksi, ennen kuin teillä vanhojen määrä alkoi kasvaa. Monessa Kaukoidän maassa me emme ennätä rikastua emmekä kehittyä, ennen kuin tämä vanhustuminen on jo tosiasia”, professori Chan Hongkongista arvioi. “Ajatelkaa vaikka Kiinan väestöä. Siellä on jo nyt miljoonia 100-vuotiaita, ja kun dementia lisääntyy iän myötä, on arvioitu, että pian siellä voi olla satoja miljoonia muistihäiriöisiä.”
YK:n sosiaalisen kehityksen toimikunnan kokouksessa helmikuussa 2011 kaikki YK:n maat raportoivat kehityksestään sosiaaliturvan ja ikääntymisen suhteen. Seuraavalla vuosikymmenellä suurin osa vanhoista ihmisistä asuu kehitysmaissa. Kiina ilmoitti, että maahan on saatu laki, joka antaa vanhuksille oikeuden haastaa lapsensa oikeuteen, jos nämä eivät hoida heitä. Singaporessa on myös laki, joka velvoittaa lapset huolehtimaan vanhempiensa taloudellisesta asemasta ja hoivasta. Kollega kertoo, että siellä on paljon oikeusjuttuja, joissa sisarukset haastavat toisiaan raastupaan, jos kokevat vanhempien hoito- tai ylläpitovastuun jakautuneen liian epäoikeudenmukaisesti lasten kesken. Mahtaneeko tuo auttaa vanhojen ihmisten elämää.
Olisiko Afrikka sitten parempi manner? Kylänvanhimpia kunnioitetaan maaseudulla, mutta kaupungeissa ja etenkin niiden slummeissa kulttuuri on murroksessa. Afrikassa HIV/AIDS tekee tuhoaan leikaten työikäisten sukupolvea pahasti. Sambiassa esimerkiksi kuolee vuosittain enemmän opettajia HIViin kuin koulutus ehtii tuottaa. Lapset jäävät isovanhempien huomaan, käytännössä isoäitien. Kaupungissa elämä on äärimmäistä köyhyyttä, maalla sentään joku peltotilkku tuottaa vähän ravintoa. Mummot ovat lasten sosiaaliturva, mutta kuka tai mikä on mummojen turva?
Globaali sosiaalipolitiikka on keskustelun alla nykyisin. Kansainvälinen työjärjestö ILO jo sanoo, että yhdelläkään maalla ei ole varaa jättää sosiaaliturvaa hoitamatta, sen verran on opittu kansainvälisen talouden äskettäisistä kriiseistä. Yhtenä uutena innovaationa ovat olleet mikrolainat, joilla kannustetaan yrittäjyyttä. Kymmenen dollarin lainalla kehitysmaiden taitavat naiset jo käynnistävät omia yrityksiään. Miltä kuulostaa sitten mikroeläke tai mikrovakuutus? Ne ovat tulossa seuraavana vaiheena – huhhuh! Onneksi monet maat ovat oivaltaneet, että pienoisestakin eläkkeestä suurin osa menee kulutukseen ja loput lapsenlapsille, hyödyttämään sosiaalisen pääoman kasvua yhteisöissä.
Kaikkiin eläkkeisiin ei nykymaailmassa voi kuitenkaan luottaa. Yhdysvaltain jättimäinen eläkeläisjärjestö AARP, jolla on ainakin 40 miljoonaa jäsentä, on ollut hyvin huolissaan jäsenistöstään. USA:ssa monet eläkeläiset menettivät kaikki eläkerahansa, kun pankit kaatuivat ja niiden mukana monet eläkerahastot. Asunnot menettivät arvonsa, pakkohuutokauppoja on pitkin mannerta. Yhtäkkiä ollaan tyhjän päällä. Eikä kyse ole pelkästään amerikkalaisista eläkeläisistä, tätä on tapahtunut myös Euroopan Unionin maissa. Globalisaatio pyörittää vanhojen ihmisten elämää, mutta heillä ei ole paljoa sanansijaa kehitykseen.
Tämän kaiken keskellä ei ehkä ole ihme, että Suomeen ja Pohjoismaihin katsotaan esimerkkimaina. Me itse tiedämme, miten paljon kirittävää meillä vielä on, miten paljon parannettavaa. Silti voimme katsoa reippaasti silmiin maailman kehitystä häpeämättä itseämme.

Kirjoittaja: Vappu Taipale, Vanhustenhuollon Uudet Tuulet 2/2011, ilm. 21.3.2011

Talviköyhyys

Valli — Mon, 21 Mar 2011 11:33:54 +0000

Talviköyhyys – mitä se voi olla?
Se on uutta tutkimustietoa, uutta tietoa vanhojen ihmisten elämästä ja työstä.
Se tosin tuo mieleen vanhan laulun sirkasta ja muurahaisesta. “Kuka kesällä asuu?” kysyy huoleton sirkka, soittaa ja laulaa sydämen kyllyydestä, kunnes julma talvi tulee. Mutta tutkimuksen talviköyhyys ei todenna laulua, ei kerro huolettomista kesän nauttijoista. Se kertoo hyvin haastavalla tavalla vanhojen ihmisten elämisen ehdoista kaukana Keski-Aasiassa ja heidän työtaakastaan.
Tilastoissa katsotaan yleensä keskiarvoja. Tiedämme keskimäärin hyvin paljon maailmasta ja Suomesta: paljonko keskimäärin perheillä on lapsia, mikä on Euroopan unionin keskimääräinen tilanne, paljonko väestöstä lasketaan olevan Euroopan unionin köyhyysrajan alapuolella, ja monia muita asioita. Emme ole tottuneet erittelemään vuodenaikoja, vaikka talous kulkee nykyisin kvartaaleissa.
HelpAge International on kansainvälinen vapaaehtoisjärjestö, joka tukee ikäihmisiä. Sen toimet ulottuvat maailman eri osiin. Järjestön eräänä aluejohtajana toimii suomalainen Eppu Mikkonen-Jeanneret. Epun toimipiste on sijainnut pari viime vuotta Kirgisiassa Keski-Aasiassa. Me olemme seuranneet viime vuoden aikana Kirgisian vallanvaihtoa ja mellakoita televisiosta, Eppu taas vanhojen ihmisten arkista elämää paikan päällä.
Kirgisiassa on väestöä suunnilleen yhtä paljon kuin meillä, pinta-alaa puolet Suomesta. Suuri osa maasta on vuoristoa, joka yltää yli seitsemäntuhannen kilometrin korkeuteen. Viljelymaata on vähän, suurin osa maasta on laidunta, mutta paimentolainen elämäntapa on jäänyt. Ihmiset asuvat kaupungeissa, pääkaupunki Biskek on Helsingin kokoluokkaa.
Vanhojen ihmisten elämää leimaa suuri vaihtelu vuodenajan mukaan. Talvet ovat armottomia, kesät kuumia. Juuri täällä tulee talviköyhyys vastaan. Jos katsotaan ihmisten elämän ja toimeentulon keskiarvoja, kaikki näyttää tasaisen köyhältä. Mutta kun HelpAgen vapaaehtoistyöntekijät menivät kyliin ja kuuntelivat vanhojen ihmisten kokemuksia elämästä, kuva muuttui kokonaan. Esiin tuli talviköyhyys. Vuodenaikojen vaihtelu näkyy paljaana ihmisten elämässä.
Kesällä vanhat ihmiset selviävät joten kuten, vaikka eläkkeet ovat pieniä. Kaikki kynnelle kykenevät lähtevät sesonkitöihin; rakennuksille, pelloille, laitumille. Lapset jätetään vanhusten hoidettaviksi. Aika monella on pikkuruinen palsta, jota voi viljellä. Saadaan vähän perunaa ja porkkanaa, ehkä kaaliakin. Talvella on tilanne toinen. Sesonkityöt loppuvat, monet palaavat takaisin vanhojen vanhempien luokse. Energian hinta nousee. Ruoan hinta nousee. Ruokittavia on enemmän.
Talviköyhyys merkitsee, että vanhat pelkäävät talven tuloa. Talvi on Kirgisiassa kylmä ja tuulinen, kylmyys painaa elohopeaa pitkään -20 asteeseen celsiusta ja siitä allekin. Eläkkeet eivät riitä lämmön ylläpitämiseen kodeissa, joista osa on sähkölämmitteisiä, osa lämmitetään koksilla tai puilla. Joskus lämpöä on varaa pitää päällä vain muutama tunti, joskus eletään vilttien peitossa. Talvisin asunnoissa voi olla alle kymmenenkin astetta lämmintä. Ruokaan riittää entistä vähemmän rahaa. Elintarvikkeiden hinnat ovat korkealla. Monesti perheissä on vain teetä ja leipää tarjolla. Tee kasvaa näillä rinteillä, mutta sen tanniini saa vatsan oireilemaan, jos muuta ravintoa ei ole tarjolla.
Kun kuulin tästä, muistin 1980-luvun kollegani Zoja Puhovan, sosiaalihallinnon johtajan Neuvostoliitosta. Hän oli ponteva ja edistyksellinen nainen, joka halusi toimia laajan maansa parhaaksi. Vaikeuksia oli yllin kyllin, erityisesti vanhojen ihmisten elämä huoletti häntä. “Vanhat naiset selviytyvät kylläkin aina”, hän kertoi murheellisena. “Kesällä he kuivattavat ruisleipää kuutioiksi auringossa. Talvella he kostuttavat nämä kivikovat leipäpalat kuumassa vedessä, jotta saavat syötävää”. Tuota hyvää, meistä aina herkullista leipää, jota ryssänlimpuksikin nimitettiin, oli todella silloin yllin kyllin saatavana olemattomaan hintaan. Nyt Bishkekin mummot joutuvat turvautumaan markkinahintaiseen leipään.
Vanhat naiset ylläpitävät edelleen Keski-Aasian yhteiskuntia. He huolehtivat lapsenlapsistaan niin kuin lapsistaankin ja sinnittelevät vaikeissa olosuhteissa. Heitä voisi kuvata kansansa tarvitsemiksi vapaaehtoistyöntekijöiksi. HelpAge International kehittelee heidän kanssaan ja heidän avukseen uusia keinoja, miten selvitä tästäkin talvesta.

Kirjoittaja: Vappu Taipale, Vanhustenhuollon Uudet Tuulet 1/2011, ilm. 4.2.2011

Globaalin ehkäisyn tarve

Valli — Mon, 10 Jan 2011 13:31:33 +0000

Istumme luokkatovereiden keralla vanhassa koulukaupungissa. Meistä tuli riemuylioppilaita. Vaasan tyttölyseon, Tipulan, tuotos oli parikymmentä ylioppilasta vuodelta 1960. Koulu kasvatti meistä hyviä virkanaisia, opettajia päivähoitoon ja kouluihin, hoitajia ja lääkäreitä. Juhlimme yhdessä, iloisen meluisesti. Miten samanlaisia me kaikki olemmekaan kuin ennen. Meistä tulee kikattavia tyttöjä, kun pääsemme yhteen.
Seitsemänkymmentä vuotta naisenelämää on kuitenkin lipunut ohitsemme. Koko suomalaisen yhteiskunnan kehitys köyhästä sodanjälkeisestä suljetusta maasta kansainväliselle huipulle on tapahtunut tänä aikana. Kun me aloitimme kansakoulumme vuonna 1947, UNICEF oli juuri perustettu. Suomi ja Jugoslavia olivat sen ensimmäisiä avustuskohteita. Saimme kenkiä ja ruokaa.
Ryhdymme pohtimaan, mitkä innovaatiot ovat eniten vaikuttaneet naisten elämään. Ilmassa risteilee ehdotuksia.
Pesukone! Tiskikone! Ehkäisypilleri! Kuukautissuojat! Päivähoito! Kännykkä!
Pesukone. Pyykinpesu oli ennen iso ponnistus. Isoäitini huuhteli pyykin avannossa meren jäällä, kunnes vettä alkoi saada vesipostista ja vihdoin kraanasta. Pyykki keitettiin hämärän pesutuvan isossa padassa, hinkattiin pyykkilaudalla puhtaaksi, hyvä ettei vielä käytetty itse keitettyä saippuaa tai lipeää. Saippuan keittäminen kyllä haisi hirveältä. Sitten lakanat ja pyyhkeet ja koko muu pyykki ripustettiin ulos kesän talven kanssa kuivumaan naruille, jotka kiristettiin pyykkiseipäillä tarpeeksi korkealle. Viisikymmentäluvun pesukoneet vaativat vielä käsityötä, kun linkoja ei tunnettu. Käsipyykki ei enää meitä rasita nykyisin.
Ehkäisypilleri. Meidän sukupolvemme vapautui naisten ikiaikaisesta taakasta, ei- toivotun raskauden pelosta. Koko naisten maailma muuttui globaalisti. Sukupuolielämä ja lisääntyminen eriytyivät kahdeksi ihan eri asiaksi. Tahtoessaan nainen voi nyt pitää itse huolta omasta itsestään, ratkaista raskaaksi tulemisensa ajankohdan tai välttää sen kokonaan. Pilleri oli osa laajempaa yhteiskunnallista murrosta sekä ajatuksissa, asenteissa että käyttäytymisessä. Meistä tuli vapaita, mutta miten pitkälle. Railakas opiskelijaelämä laantui nopeasti perheentymiseen ja ruuhkavuosiin, ei ollut taloudellisia edellytyksiä muuhun. Työtä ja työpaikkoja meille kyllä oli.
Kuukautissuojat. 92-vuotias tätini Paula muistaa 1920-luvulla kyselleensä, miksi hänen äitinsä keitti pesuvadissa puuhellalla puhtaaksi valkoisia virkattuja pussukoita ja ripusti ne huolellisesti kuivamaan niin, etteivät ne näkyneet. “Kesälakkeja”, hänelle vastattiin, mutta eihän kukaan koskaan noita itse tehtyjä kuukautissuojia päässään käyttänyt. Tänään kuukautissuojia markkinoidaan vapaasti kaikkialla, yhä ohuempia, kevyempiä, huomaamattomampia malleja. Ainoa pidäke on enää vuodon väri; sehän on mainoksissa sinistä. Ei enää kuminauhoja, hakaneuloja eikä kömpelöitä hankaavia siteitä, ei häpeilyä vuodoista, niin kuin meidän aikanamme. Luonnollinen asia, helppo ja halpa hoitaa. Vai onko sittenkään? Keskustellaanpa tyttären- ja pojantytärten kanssa.
Päivähoito. Me suomalaiset naiset olemme vuosikymmeniä olleet kaikki kokopäiväisessä työssä käyviä naisia, äiteinä yhtä hyvin kuin isoäiteinä. Jo meidän äitimme ottivat sodan aikana vastuuta tehtaista ja liikeyrityksistä. Kotiäitiys oli harvinaisuus, avainlapsia viljalti pitämässä itse huolta itsestään. Poliittinen taistelu päivähoidosta ja kotihoidon tuesta voitettiin vasta 1980-luvulla. Meidän lapsemme tarvitsevat ja saavat hyvää hoitoa, ensin kotona vanhempien hoitovapaalla. Vain pari prosenttia alle kaksivuotiaista on päivähoidossa, muut kotona. Ja kun päivähoitoa tarvitaan, siihen on perheillä oikeus. Tarjolla on erilaista turvallista laadukasta hoitoa. Ei enää epätoivoisia ilmoituksia Maaseudun Tulevaisuudessa tai lähikaupan ilmoitustaululla. “Kiltti vauva kaipaa hoitajaa”, niin kuin meidän lasten ollessa pieniä.
Kännykkä. Kuka olisi voinut kuvitella kännykkää edes kolmekymmentä vuotta sitten. Kun puhelin ilmaantui perheisiin, se oli pitkään harvinaisuus. Puhelinosake oli omaisuutta. Viestitettiin kirjeillä ja korteilla, ja postia jaettiin sekä aamupäivisin että iltapäivisin. Ihmisillä oli paljon enemmän telepaattisia kokemuksia yhteydenpidosta ja viestien välityksestä kuin nykyisin. Ennen sovittiin tapaamisista hyvissä ajoin. Ei ollut keinoa paikantaa, missä perheen lapset ja nuoret juuri nyt liikkuvat. Nyt se käy niin vaivatta, tuo yleisin matkapuhelimeen heitetty kysymys: “Missä olet?” Mitenkähän nämä tulevat sukupolvet oppivat odottamaan ja suunnittelemaan tulevaisuuttaan? Hehän oppivat maailmaan, jossa kaverin löytää heti, kun mieleen juolahtaa, että pitäisi sanoa jotakin tärkeäksi kokemaansa.
Niin maailma muuttuu. Tänä vuonna syntyvä tyttölapsi elää ehkä 110-vuotiaaksi. On vaikea edes kuvitella sitä käytännön elämää, jossa hän viettää riemujuhliaan. Mutta jotain voimme tehdä hänen hyväkseen: huolehtia maailman säilymisestä. Ehkäistä ekologisen katastrofin mahdollisuus ja vastustaa ydinaseiden leviämistä. Vastuumme on tänään globaali.

Kirjoittaja: Vappu Taipale Vanhustenhuollon Uudet Tuulet 7/2010, ilm. 10.12.2010

Äidinäiti vai isänäiti?

Valli — Mon, 10 Jan 2011 13:30:56 +0000

Kirjailija Merete Mazzarella on ihana ikääntymisen kuvaaja. Hänen kirjoissaan tulevat esille monet ikääntyvän naisen tunnevivahteet. Mestarillisesti hän myös piirtää esiin sen, miten ympäristö muuttaa suhtautumisensa eläkkeellä olevaan ihmiseen.
Hänen kirjaansa Illalla pelataan Afrikan tähteä en kuitenkaan saanut makua. Mikähän oli syynä, ehkä se tapa, jolla hän pohtii isänäidin ja äidinäidin osaa lastenlasten elämässä intuitiivisesti ja omasta kokemuksestaan. Kirjan vahva sanoma on, että “Famu”, isänäiti jää aina toiseksi äidinäidin rinnalla. Katselin ympärilleni, ja minusta se ei pitänyt paikkaansa. Näin monia isänäitejä, jotka tekivät kaikkensa miniänsä ja lastenlasten hyväksi.
Joku aika sitten sain arvioitavakseni Suomen Akatemian Sukupolvien ketju- hankkeessa kirjoitetun Antti Tanskasen, Hans Hämäläisen ja Mirkka Danielsbackan artikkelin modernista isoäitihypoteesista. Tutkijat kysyvät, onko geneettisellä sukulaisuudella enää merkitystä modernissa yhteiskunnassa, vai pätevätkö vieläkin evoluution lait. Ovatko sukulaisuussuhteisiin liittyvät jatkuvuudet niin voimakkaita, että niitä ei häiritse yhteiskuntien modernisaatio? Tutkijoiden moderni isoäitihypoteesi on yksinkertaistettuna seuraava: äidin äidit antavat muita enemmän lastenhoitoapua, eli lastenhoitoapu kulkee äitilinjassa äidiltä tyttärelle. Merete Mazzarellan intuitio saisi nyt joko vahvistuksen tai se kumoutuisi.
Kuuluisa suomalainen sosiologi ja sosiaaliantropologi Edward Westermarck esitti klassisen teoriansa ihmisten perheenmuodostuksen tunnesiteistä jo 1920-luvulla. Hänen mukaansa ihmisillä on seitsemän myötäsyntyistä tunnevalmiutta, joista viimeinen on isovanhempien rakkaus lastenlapsiaan kohtaan.
Biologian ja evoluution tutkijat taas ihmettelevät sitä, että mummous on yleensä olemassa. Suurin osa nisäkkäistä pystyy lisääntymään elämänsä loppuun. Serkkuni Paulin naaraskissa Ahvenanmaalla teki poikasia seitsemäntoista vuotta, ja aina yhtä terhakkaita. Ei auttanut, että kissan nimi oli Viljami. Virhe oli tehty pikkupentua katsoessa, ja nimen se sai pitää, samoin kuin uskomattoman kykynsä lisääntyä.
Ihmiset tekevät poikkeuksen luonnon sääntöön. Ihmislajin koiras pystyy lisääntymään elämänsä loppuun, mutta naaras ei. Jostain syystä luonto on antanut tyttövauvalle vain määrälti munasoluja. Kun munasolut alkavat loppua, vaihdevuodet tekevät tuloaan. Ihmisnaaras ja pallopäävalaiden naaras kokevat menopaussin, vaihdevuodet. Kuukautiset loppuvat, hedelmällisyys häviää.
Miksi? Luonnonhan olisi ollut helppo antaa tyttövauvalle – ja pallopäävalasnaaraalle – määrättömästi munasoluja sen sijaan että niitä on ihmisellä vain neljäsataa. Miksi tehdä poikkeus?
Yksi selitys on se, että lisääntymisen riskit kasvavat kun nainen vanhenee. Mutta tuskin äiti Luonto on ajatellut välttää turhia epämuodostumia määrätessään naiselle vaihdevuodet. Syynä ovat ihmisyhteisöt ja niiden toimivuus lasten kasvun kannalta. Ihmislapsi tarvitsee välitöntä hoivaa pitkään syntymänsä jälkeen ja vähintäänkin perään katsomista ainakin viisitoista vuotta. Kun nainen aiemmin synnytti joka toinen vuosi, katraassa oli hoitamista. Ja jos äiti kuoli synnytykseen, mikä ei ollut lainkaan harvinaista, lapsijoukon elämä vaarantui.
Isoäitiys on kehittynyt, jotta maailma pysyisi pystyssä. Mummot on vapautettu lisääntymästä, jotta he huolehtisivat jälkeläisistään, ja sitä kautta koko yhteisöstään ja yhteiskunnistaan.
Vieläkö tämä pätee? Nykyisessä yhteiskunnassa perheet ovat aiempaa pienempiä, syntyvyys on laskenut, avioliitot muuttuneet lyhytaikaisemmiksi, ja isovanhemmat asuvat kauempana lastenlapsistaan. Lapsilla on vähemmän serkkuja, enoja, tätejä, setiä ja sisaruksia, sen sijaan ehkä eliniän pidentymisen myötä enemmän vanhempia sukulaisia, isotätejä tai isoisovanhempia. Heillä voi olla myös enemmän uusperheen tuomia sukulaisia, sisaruspuolia, isoäitipuolia ja isä- tai äitipuolia, jotka eivät ole verisukulaisia.
Evoluutiotutkijoiden isoäitihypoteesi väittää, että hedelmällisyytensä vähetessä nainen alkaa investoida omiin lapsiinsa ja lastenlapsiinsa. Äitilinjassa kulkeva apu on vaihdevuosien jälkeistä aikaa viettäville naisille “kannattavin” ratkaisu. Hän suojaa tässä omien geeniensä jatkuvuutta. Tyttären ja tyttärenlapsen äitiys on varmaa, tai ainakin on ollut nykypäiviin asti, mutta isästä ei ole samaa varmuutta.
Tuntuu aika kummalliselta ajatella, että me modernit isoäidit toimisimme geeniemme ohjaamina.
Yksittäiset kokemukset eivät kuitenkaan kerro tämän päivän Suomen todellisuudesta riittävästi.
Tutkijoiden iso tilastollinen aineisto on vastaansanomaton. Heidän tuloksensa osoittivat, että tyttärillä on nelinkertainen todennäköisyys saada äidiltään monta kertaa vuodessa lastenhoitoapua verrattuna poikien saamaan apuun.
Vaikka kaikki muut tekijät otettaisiin huomioon, todellisuus on edelleen tämä. Lastenhoitoapu kulkee tämän päivän Suomessakin äitilinjassa. Äidinäiti auttaa enemmän kuin isänäiti.
Merete Mazzarellan näkemykset saavat tässä tieteen puolelleen!
Mitäpä tähän sanotte?

Kirjoittaja: Vappu Taipale Vanhustenhuollon Uudet Tuulet 6/2010, ilm. 12.10.2010

Aivojumppaa arkipäivään

Valli — Mon, 10 Jan 2011 13:30:14 +0000

Muutama kesäviikko tai -päivä lastenlasten kanssa panee kyllä mumman vauhtiin, sen on moni meistä taas kokenut tämän ihanan aurinkokesän aikana. Liikettä on tullut niveliin yhtä lailla kuin mieleenkin. On tosi hauskaa kuunnella lasten juttuja ja pohtia sitä maailmaa, jossa he nyt elävät. Ja kysymyksiä riittää.
Minulle kävi kyllä vähän huonosti, kun saaressa siivotessani kahdeksanvuotias Olli jalkapalloili jakkaran päällä ja kupsahti alas. Mumman syytä! siltähän se tuntui itsestä. Oliko mummola nyt muka turvallinen? Vasen olkavarsi murtui, mutta kohta poika palloili taas taitavasti kipsin kanssa. Lasten kanssa syntyi sitten juttua siitä, miten ihmisen osia korjataan. Paljonhan siinä olikin esimerkkejä, kun joukolla niitä koottiin.
Luunmurtumasta oli tässä esimerkki, ja kipsin reipas kantaja. Mikko-enolle, joka oli myös jalkapallossa telonut kätensä, oli pantu käteen titaanivahvistus, joka aina piippaa lentokentillä. Joku keksi, että mummalle oli tehty kaihileikkaus, siis silmiin saa keinolinssit. Kuulolaitteen voi saada, jos huonokuuloisuus yllättää, isoukilla oli kuulolaite, mutta hän ei käyttänyt sitä. No hampaat, tämä lapsisukupolvi tuskin on edes nähnyt tekohampaita, mutta sellaisiakin on, kokonaisia purukalustoja. Naapurin Ullalle oli tehty lonkkaleikkaus, vaurioitunut nivel oli korvattu keinonivelellä. Siis polvia ja lonkkia vaihdetaan. Keksittiin, että sydämiä siirretään. Uuden maksan tai munuaisen voi saada hyvällä onnella siirrännäisenä. Kokonaisia tekojalkoja ja -käsiäkin on.
Mutta mikä on se osa ihmisen ruumiista, jolle ei ole varaosaa? Kyllähän lapset senkin keksivät.
Aivot! Siksi aivoistaan kannattaa pitää hyvää huolta. Koskaan ei ole liian myöhäistä lähteä kohottamaan aivojensa kuntoa.
Aikakauskirja Duodecim kertoi äskettäin professori Patricia Boylen tekemästä tutkimuksesta, jossa seurattiin yhdeksänsadan yli 80-vuotiaan miehen ja naisen muistitoimintoja seitsemän vuoden ajan Chicagossa. Seurannan aikana kuutisentoista prosenttia osallistujista sai muistisairauden oireita. Tärkein löydös oli kuitenkin, että elämäänsä tyytyväiset, toiveikkaat ja päämäärähakuiset vanhukset säästyivät oireilta muita todennäköisemmin: heillä oli oireita jopa kaksi kertaa vähemmän. Tämäkin tutkimus vahvistaa aikaisempia tuloksia, joiden mukaan Alzheimerin tauti iskee harvemmin henkilöihin, jotka ovat sosiaalisesti aktiivisia ja ulospäin suuntautuvia. Elämäänsä mielekkäänä pitävien vanhusten on myös todettu elävän muita pidempään.
Tutkijat eivät tiedä, mistä tällainen ilmiö johtuu, tai eivät siis tunne mekanismia, millä positiivinen asenne ja elämän mielekkääksi tekeminen vaikuttavat aivotoimintoihin. Jääköön se kuitenkin tutkijoiden arvoitukseksi. Meille vanhoille ihmisille riittää, kun tiedämme, että voimme itse vaikuttaa oman mielemme virkeyteen ja omaan vanhenemiseemme.
Miten aivoja sitten voimistellaan? Aivojen kuntoa voi – ja kannattaa – ylläpitää monin eri tavoin.
Terveellinen ravinto kannattaa muistaa. Aamupala on hyvä kivijalka päivän askareille, niin fyysisesti kuin psyykkisestikin.
Liikkuminen virkistää aivoja. Monesti käy niin, että reippaan kävelyn aikana voi ratkaista ongelman, jota on pähkäillyt yökaudet sängyssä pyöriskellen. Fyysinen rasitus piristää verenkiertoa kaikkialla ja auttaa alakuloon yhtä hyvin kuin pikku kolotuksiinkin.
Venyttelyn on todettu vaikuttavan aivoihin monipuolisen positiivisesti. Katselen usein vanhaa kissarouvaamme. Kahdeksastatoista ikävuodestaan huolimatta se venyttelee sulokkaasti aina herätessään. Miksi minulle on niin vaikeata ottaa samaa tapaa? Mikään – paitsi laiskuus – ei estä minua venyttelemästä samoin, vaikka en yltäisi moiseen viehkouteen liikkeissäni.
Kätten hienomotoriikka se vasta auttaa aivoja. Kiinalainen tutkimus kertoo, miten sormien liikuttelu, kuten pianonsoitto tai kutominen, virkistää aivotoimintoja ja ehkäisee muistisairauksia.
Sosiaaliset suhteet, siis ihmisten tapaaminen ja jutustelu heidän kanssaan on aivoille herkkua. Joku voi nimittää sitä juoruamiseksi, mutta antaa olla.
Suora aivojen käyttö, tai rasittaminen, on myös tarpeen, ja sitähän vanhat ihmiset tekevät lukemattomin tavoin. Kun kuljen puhumassa ympäri maata ja kyselen vaihtelevilta kuulijakunnilta, millaista aivojumppaa he harrastavat, esimerkkejä tulee vaikka kuinka paljon.
Kannattaa muistaa läheisten puhelinnumeroita. On hyvä laskea päässään, senhän me opimme kansakoulussa toisin kuin nuoremmat ikäluokat. Monet rakastavat ristisanatehtäviä tai sudokuja. Monille korttipelit, pasianssit ja muistitehtävät ovat jokapäiväisen ilon lähteitä. Vanhat ihmiset harrastavat myös paljon lukemista ja lehtien seurantaa. Kielikursseille ei ole koskaan liian myöhäistä mennä. Tietokoneen käytössä joutuu rasittamaan aivojaan, jopa harmillisen paljon, kun koneet ovat niin kömpelöitä.
Kannattaa olla utelias ja valmis muuttamaan totuttuja ajattelutapojaan tai päivärutiinejaan.
Yksinkertainen sääntö voisi olla: jotakin uutta joka päivälle! Vaikka miten pientä. Vanhojen ihmisten arkipäivän luovuus on rajatonta.

Kirjoittaja: Vappu Taipale Vanhustenhuollon Uudet Tuulet 5/2010, ilm. 6.9.2010

Maa vetää vanhaa naista puoleensa

Valli — Mon, 10 Jan 2011 13:29:08 +0000

Lumisen talven jälkeen on edessä kevään ihme.
Miten onnellisia olemmekaan täällä Pohjolassa, kun meillä on kaikki neljä vuodenaikaa! Kesän heleys, vaikka ei ehkä helteitä aina. Syksyn kuulaus, ruskan keltaiset ja punertavat värit, jotka haipuvat ruskeiksi lehtien pudotessa. Talvesta pääsimme nauttimaan kuluneena vuonna, kun koko luonto seisoi lumipitseissä viikkokausia.
Kevät antaa meille luonnon uudistumisen ilon. Pääsiäisen rairuoho ennakoi tulevaa. Lapset kantavat onnessaan päivähoidosta äideille yllätystä, siemenistä kasvatettua vihreää. Kun minä olin pieni, neljäkymmentäluvulla, laitoimme porkkanan ja lantun naatteja lautaselle ja siihen vähän vettä. Niistäkin kasvoi pienoispuutarha: viherviä ja vähän kelmeitä versoja katsojan iloksi.
Varhainen kevät on minusta aina kuin uusi, suuri lupaus. Lumi on hävinnyt, maa paljastunut. Pensaissa ja puissa alkaa näkyä violetteja ja vihertäviä sävyjä. Nurmi on vielä haalistuneen ruskeaa. Muutama voikukka ja vuohenputki työntää jo vihreää kulmaa esille. Tuntuu siltä, että mikä tahansa voi nyt olla mahdollista. Kaikesta tulee varmaan täydellistä, ihan itsestään. On kuin luonto pidättäisi hetken henkeään ennen kasvun ponnistusta. Haikeanvaloisat illat kutsuvat kävelemään, ja mustarastas laulaa jossakin lähellä, korkealla. Ei vielä, ei vielä, mutta pian. Pian on kevät, on kesä.
Mutta kun ruoho ja lehdet ovat sitten täydessä vauhdissaan, todellisuus tulee vastaan. Nurmikko on laikullinen. Rikkaruohot ovat vallanneet kukkapenkin. Arvaamaton hallayö vie mustikankukat. Peltokanankaalit rehottavat säädyttömän iloisina keltaisenaan pitkin tienreunaa, vaikka kukaan ei ole niitä sinne halunnut. Joku on tallannut krookusten päälle. Elämän arki tulee näkyviin. Hyvähän sekin, mutta nyt, hetki vielä nautitaan varhaisesta keväästä. Kaikki on vielä mahdollista.
Luokkatoverini Leena oli Karjalan evakkoja. Hän aina keväisin kaipasi vuokkoja. Karjalan sinivuokkoja, valkovuokkoja, keltavuokkoja, kevät ei hänelle ollut mitään ilman niitä. Me muut luokkatoverit, vaasalaistytöt, emme ymmärtäneet hänen kaipaustaan. Eihän Pohjanmaalla vuokkoja kasva. Ei sellaista voi kaivata, mistä ei mitään tiedä. Meitä ilahduttivat terhakkaat nokkoset ja leskenlehdet. Olipa Vöyrinkaupungilla jopa ihmeellinen piha, jossa kasvoi kevätesikkoja. Esikkopihaa käytiin ihmettelemässä aidan takaa.
Äitini hyvä ystävä Aune oli ollut Sortavalassa käsityönopettajana kolmekymmentäluvulla. Hän oli tuonut meidän saarimökkiin Vaasaan sieltä muutaman valkovuokon ja sinivuokon taimen. Ne kasvoivat sitten muutaman lehden. Joka kevät äiti näytti niitä minulle. “Tämä on valkovuokon lehti ja tämä sinivuokon lehti, Aune on tuonut ne Sortavalasta”. Kului neljäkymmentäluku ja viisikymmentäluku. Menivät seuraavat kolme vuosikymmentä. Äitini, nyt jo meidän Mammu, isoäiti, aina yhtä toivorikkaasti esitteli muutamaa lehteä.
Yhdeksänkymmenvuotiaana hän sai nähdä kevään ihmeen. Se tapahtui, kun Neuvostoliitto hajosi. Yhtäkkiä meillä oli valkovuokkoja ja sinivuokkoja kaikkialla. Nyt ne ovat levinneet naapuriin ja naapurin naapuriin. Muurahaiset kuljettavat niiden siemeniä ympäriinsä. Ne ovat sopeutuneet Pohjanmaan saariston koviin olosuhteisiin, mutta se vei niiltä seitsemänkymmentä vuotta.
Maa vetää vanhaa naista puoleensa, sanotaan. Ainakin minun suhteen se pitää paikkansa. Nuorena minusta tätini perunamaa pihassa oli ruma. Inhosin multaa kynsien alla. Kun meidän lapset olivat pieniä, pihassa hypättiin korkeutta ja kaivettiin kuoppia, ei mitään sen koreampaa. Vanhetessa viherpeukaloni kuitenkin alkoi kutittaa ja kasvaa. Nyt olen onnellinen parista rivistä perunoita, jotka kasvavat omalla pihalla. Yhtenä vuonna Blue Kongoa, sinistä perunaa, toisena herkullista Siikliä, kolmantena varhaista Timoa. Veikkasin perunalla Matildaa lapsenlapsen nimeksi, mutta erehdyin, varmaan tytön onneksi.
Viherpeukaloisen ilot eivät vaadi suurta tilaa eivätkä voimallisia ponnistuksia. Lapsuuden porkkanannaatti lautasella voi muuttua kukkaruukuksi ja pelargoniaksi, miksei orkideaksikin nykyään. Sisällä voi pitää pienoispuutarhaa yhtä hyvin kuin parvekkeella. Jotkut hoitavat taloyhtiöiden alueita omaksi ja muiden iloksi. Kaupungeissa on puutarhapalstoja vuokrattavissa. Palvelutalojen tiloissa ja pihoilla kukoistaa monenlainen toiminta. Vanhoja perinnekasveja arvostetaan ja niiden geeniperintö halutaan talteen.
Siemenet ovat ihmeellisiä, ne sisältävät kaiken tiedon tulevasta kasvusta. Olen lukemattomia kertoja lukenut lapsille ääneen tsekkiläisen sadun toteamusta “jos kerran krokotiili mahtuu munaan ja kokonainen omenapuu siemeneen, niin miksei taikurin hattuun voisi mahtua viittäkymmentä jänistä”. Aina se jaksaa yllättää ja ilahduttaa lapsen logiikkaa.
Ei ole ihme, että ihmisten mieltä voidaan hoitaa puutarhaterapialla. Ulkona luonnossa puuhailu on luontevaa kuntoilua. Mullan tuoksu on ruokkivaa, ja kaikki ilmat ovat puuhaan sopivia. Sateella värit ja hajut ovat voimakkaita. Luonnon edessä ihmiset ovat tasa-arvoisia. Luonnon kiertokulku on rauhoittavaa: versosta kukkaan ja hedelmään, tuleentumiseen ja kuihtumiseen. Pienet lapset oppivat ymmärtämään elämän ja kuoleman luonnon kautta.
Maa vetää puoleensa. Se on meidän äiti maa, josta meidän pitää huolehtia. Se on meidän äiti maa, joka vie meitä keväästä kohti kesää. Pitäkää silmät auki, nauttikaa, nuuhkikaa, iloitkaa!

Kirjoittaja: Vappu Taipale Vanhustenhuollon Uudet Tuulet 3-4/2010, ilm. 12.5.2010

Vaipat vapaille markkinoille!

Valli — Thu, 18 Mar 2010 06:58:30 +0000

Kun aloin saada ensimmäisiä lapsenlapsia, odotti minua kulttuurishokki.
Hyvä ihme, miten kaikki oli tuotteistettu! Kun ennen maailmassa pärjättiin tavallisilla kodin esineillä, nyt kaikki oli erityistä vauvaa varten. Oli nokkamukit ja eri lailla muotoillut lusikat ja tutit, oli kantoliinat ja vaunut jos jonkinlaiset, ja vanhemmille erityisiä laukkuja ja kasseja, joihin kaikki kama sopivasti pakattiin, kun lähdettiin liikkeelle. Oli kokonaisia kauppoja, jotka olivat erikoistuneet vauvan ja hänen vanhempiensa tarpeisiin.
Kun ennen maailmassa käytettiin sideharsovaippoja ja sitten edistys ilahdutti meitä sidottavilla muoviliinoilla ja kulmikkailla vaipoilla, niin nythän vasta mumma joutui ongelmiin kaupassa. Kokonaiset hyllystöt täynnä riveittäin erilaisia vaippoja! Niitä löytyi kasoittain kaikkein pienimmistäkin kaupoista ja kioskeista, ja isoissa kauppakeskuksissa vaippavalikoimaa tuntui olevan kilometrimäärin. Mikä niistä oli housumallia, mikä poikamallia, kaikki eri kokoisille, väreissä valikoimaa ja ajatelkaa ne kaikki kukkaset ja autot ja perhoset! Vaipat ovat niin taatusti pehmeitä, eivät hankaa mistään, ja taatusti kuivan tuntuisia, pepun ihoa suojaavia. Lapsihan ei edes oivalla, että tavoitteena on loppujenlopuksi päästä irti tästä vaippataivaasta.
Mutta annas olla, kun äitini tuli omasta mielestäänkin vanhaksi yhdeksänkymppisenä, ja häntä alkoi vaivata vähäinen virtsan karkailu. Virtsaa lirahteli housuun hänen tahtomattaan. Noin ihan vähän vain, mutta hienoa vanhaa rouvaa, vieläpä sairaanhoitajaa tuo ilmiö suretti ja kauhistutti kovasti. ”En voi enää tulla ihmisten ilmoille”. ” Entä jos joku haistaa, mitä minulle sattuu”. Kävimme hänen kanssaan lukemattomat keskustelut tästä aiheesta. Koetin saada hänet luopumaan tavastaan tukkia wc-paperia housuihin varmuuden vuoksi, tiedättehän. Ja marssin tietenkin kauppaan.
Taas minua odotti kulttuurishokki! Musta aukko oli edessäni.
Mistä löytäisin vanhalle rouvalle mukavan ratkaisun? Odotin hyllymetrejä tavaraa, oikeita vaippavuoria ja lukemattomia tuotemerkkejä. Miten kävikään, kyyristelin viimeisen alimman hyllyn huomaamattomimmassa nurkassa löytääkseni edes jotakin. Vain vähän, yksi tuotemerkki tai toinenkin, ei mitään laajaa valikoimaa. Ja todella kallista! Markoistaan tarkka vanha rouva ei nyt tuohon hintaan rupea tuhlariksi joka päivän elämässään, ei vaikka toisaalta tarvekin pakottelisi.
Kanniskelin vaippoja kaupasta vanhalle rouvalle, ja ihmettelin visusti niiden vanhanaikaisuutta. Kuinka tämä voi olla mahdollista? Ei puhettakaan siitä, että kaupan olisi erityismuotoiltuja, kaunisvärisiä, pehmeitä, helposti kiinnitettäviä suojia vanhan rouvan arjen tarpeisiin. Missä kaikki kukat ja perhoset? Missä kuivuuden tunne ja varmuus hajun poistosta? Missä ekologia, joka muistuttaisi vaippojen kompostoituvuudesta ja helposta häviämisestä?
Viimeisen kuukautensa vanha rouva oli jo kovin avuton. Herttaisen ja kiitollisen mielensä hän oli säilyttänyt, mutta ei oikein osannut enää mitään. Tuli vahvempien vaippojen tarve. Mistäs niitä sai? Tyhmänä marssin taas kauppaan. Ei, niitä saa vain lääkäritodistuksella, ja jostakin ihan erityisestä paikasta. Hallelujaa! Nyt vaipat olivat muuttuneet apuvälineiksi! Koko ilmiö oli medikalisoitu loppuun asti. Vanha rouva nukkui sitten rauhallisesti pois omaan sänkyynsä. Muutama vuosi on kulunut. Olisiko tilanne jo muuttunut?
Arviolta 400 000 ihmistä tuntee tämän vaivan, virtsankarkailun, arkipäivässään. Pari vuotta sitten tehdyssä tutkimuksessa arvioitiin inkontinenssin hoitokustannusten olevan liki miljardin euron luokkaa vuodessa, ja nousevan jatkuvasti. Vaippakustannukset voivat olla hoitokotien kustannuksista yhdestä viiteentoista prosenttiin, kerrotaan. Niin, nehän ovat apuvälineitä. Kuka kerää tästä monopolista hyödyn? Miksi markkinat eivät toimi? Miksi tämä salatiede näin yksinkertaisen eritteen suhteen, kun vauvoilla tilanne on ratkaistu aikoja sitten.
Pitää etsiä Googlesta apua. Kysellessä vanhusten vaippoja löytää eri kaupunkien kirjavia suosituksia vaippojen saannista (lääkäritodistus, kotipalvelun arvio, 1-5 vaippaa vuorokaudessa ja 5 housua 3 kuukaudessa tai 3 vaippaa per päivä jne). Löytyy myös muutama toiminimi, jotka kuljettavat kotiin vaippapakkauksia. Netin avulla voi toimia, mutta eihän se ole kaikkien vanhusten ulottuvilla. Kuvissa on erilaisia malleja ja niihin liittyviä housuja. Värejä ja kukkasia ei todella tuhlata. Varmaan vaippojen imukyvyssä on tapahtunut parannuksia.
Nyt on aika luopua häveliäisyydestä ja sen varjolla ylläpidetyistä monopoleista. Alas apuvälineajattelu! Vaadin vanhojen ihmisten vaippoja markkinoille, tavallisiin kauppoihin, mainoksiin, ihmisten pariin. Vaadin vuotosuojia markkinoiden kilpailuareenoille. Pois lääkärintodistukset ja muut rajoitteet. Enemmän kilpailua, halvemmat hinnat, arkipäiväinen käyttö. Ihmiset voivat itse valita ja maksaa vuotosuojansa, kunhan ne ovat helposti saatavilla ja halpoja. Näyttäköön nyt markkinatalous voimansa satojentuhansien ihmisten tarpeiden tyydyttäjänä.

Kirjoittaja: Vappu Taipale Vanhstenhuollon Uudet Tuulet 2/2010 ilm. 17.3.2010

Vaiettiinko teilläkin?

Valli — Tue, 09 Mar 2010 11:35:40 +0000

Sen jälkeen, kun minusta tuli Vallin puheenjohtaja, olen kierrellyt maata erilaisissa tilaisuuksissa puhumassa vanhoja ihmisiä kiinnostavista asioista, väliin pienemmille ja väliin suuremmille joukoille. Ihmisiä on aina kiva tavata, näitä vireitä, aktiivisia senioreita, ja kuulla heidän mielipiteitään ja näkemyksiään. Vaivat ja tauditkaan eivät häiritse sitä iloa, minkä yhdessäolo tarjoaa.
Näin talvisodan muistovuonna on ollut luonnollista, että aika usein tulee puhe sodasta ja rauhasta. Sota ja sen jälkeiset ajat ovat osa yli kuusikymppisten elämysmaailmaa. Meillä on muistissamme yhteisiä kerroksia, jotka liittyvät sota-ajan kokemuksiin. Kolmivuotias lapsenlapsikin kyselee sodasta. ”Mumma, oliko silloin sota, kun olit pieni? Kuolitko sinä?” Ei, minä en kuollut. Sota kuitenkin vaikutti minuun, minun perheeseeni ja elämääni. Isäni kaatui, nuori mies, jo ennen syntymääni. Olen sotaorpo, kuten kymmenettuhannet muut sukupolveni lapset siihen aikaan. En kuollut, muistan miten minut puettiin ruskeaan haalariin yöllä ilmahälytyksen tullen ja vietiin pommisuojaan turvaan. En oikeasti kuollut, mutta jäikö meihin, aikamme lapsiin, sodan arpia?
On ollut mielenkiintoista havaita, että vuosikymmenten jälkeen ihmisten kokemukset alkavat nousta esiin. Sotalapset olivat ensimmäiset, jotka oikein järjestäytyivät. Nyt he pitävät kokouksia ja julkaisevat lehteä. Suomella oli kyseenalainen kunnia tehdä maailman suurimmat järjestelmälliset lasten siirrot pois sodan alta. Ainakin 70 000 suomalaislapsella on tällainen tausta. Nykytiedon valossa tällaista ei pitäisi tehdä enää koskaan. Vaikka valtaosalle lapsista tämä kokemus on kääntynyt voitoksi heidän aikuisuudessaan, moni on potenut ikänsä lapsen kysymystä: ”Miksi äiti lähetti minut pois? Miksi juuri minut?” Lasten turva on siellä, missä ovat heidän omaisensa ja perheensä, eikä vieraan leveämpi leipä muuta asiaa miksikään.
Sotaorvot ja sotalesket ovat samoin etsimässä yhteistä identiteettiään. Sotalesken osa oli varmaan aika kova. Korkeinta nuorelle miehelle oli antaa henkensä isänmaan puolesta. Sankarin lesken syvimpiä tunteita, epätoivoa, raivoa, yksinäisyyttä ja turvattomuutta ei sopinut näyttää. Milloin tuli ensimmäinen oikea kirja sotaleskien elämästä? Sen on täytynyt olla vasta toistakymmentä vuotta sitten. Sotaorpojen järjestäytyminen on varsin tuore ilmiö. Meitähän oli kaikkialla, isättömyys ei ollut poikkeavaa lapsuuden aikaan. Minäkin kasvoin suuressa sukuperheessä, jossa oli enoja, setiä, ja vaari. En voi muistaa kaivanneeni isää, jota minulla ei koskaan ollut. Mietin usein nykyisiä yksinhuoltajia. Varmaan heitä on sama määrä kuin sotaleskiä aikanaan, mutta ongelma kääntyy yksityiseksi. Siinä ei ole samaa kollektiivista selitysvoimaa, kuin sodalla akanaan oli.
Osalle sota on merkinnyt evakon tietä. Karjalaiset ovat osanneet pitää kiinni identiteetistään, ja moninaiset ovat ne tavat, joilla tänään sukujuuria etsitään, entisen kotitalon paikalle matkustetaan ja kyläkuntien yhteyttä rakennetaan. Suomalaisilla on oikea kansainvälisesti merkittävä saavutus: karjalaisten asuttaminen nopeasti ja systemaattisesti. Evakot kuitenkin varmaan kohtasivat, niin aikuiset kuin lapsetkin, ennakkoluuloja, syrjintää ja kummastelua. Kaikki nämä kokemukset nousevat vanhetessa elävinä esille. On tarve puhua, pohtia ja vaihtaa kokemuksia.
Sodan jälkeen miehet palasivat koteihin. Kenen isällä oli ruumiinvamma, kuka taas oli henkisesti rikki. Voitiinko näistä asioista puhua? Isä saattoi yökaudet herätä hirveisiin painajaisiin, tai upottaa tuskansa viinaan. Piti pärjätä, rakentaa maata ja hartiapankilla rintamamiestaloa, ei voinut näyttää ulospäin, että sielunhaavoja oli jäänyt. Miten se vaikutti sodan lasten sukupolviin? Lapset ovat aina loputtoman solidaarisia kotiväelleen. Ei näistä koulussa puhuttu. Nyt näitä kokemuksia on helpompi jakaa. Ei ole tarvetta syyttää, voi ehkä ymmärtää jälkeenpäin monta asiaa eri lailla.
Olen vuosikymmenten aikana kerännyt systemaattisesti tutkimustietoa aiheesta ”lapsi ja sota”. Kirjoitin joskus 80-luvulla aiheesta kokonaisen kirjankin, tosin nimellä Rauhan lapset. On yllättävää, että tästä tiedosta on nyt hyötyä, kun kohdennan aikaani ikäihmisten kysymyksiin.
Maailma ei näytä tulleen paremmaksi. Päinvastoin, sodat ovat muuttuneet. Valtiot eivät enää kahistele keskenään, vaan sodat ovat valtioiden sisällä erilaisten ryhmien välillä. Niihin on vaikea puuttua kansainvälisesti. Sota osin teknistyy, muuttuu kuin tietokonepeliksi, jossa tähdätään tunteettomasti kohdetta ja hihkutaan tyytyväisyydestä, kun osuu. Toisaalta sodankäynti hajautuu ihmisasutusten keskelle kaupunkisodaksi, vuorille sissisodaksi. Sotilasta ja siviiliä on vaikea erottaa. Nyt siviiliväestö on turvattomana ja kärsii, sotilaat ovat suojatumpia.
Kollegani ja ystäväni Veronika Ispanovich Serbiasta on lastenpsykiatrina valtavien haasteiden edessä. Vaikka Jugoslavian sodasta on jo aikaa, sadattuhannet lapset oireilevat. He ovat unettomia, masentuneita, säikkyjä. He ovat olleet konkreettisesti sodan jaloissa, nähneet omaisten kuolevan, varoneet tarkka-ampujia koulutiellään. Suomalaisella Psykologien Sosiaalisella Vastuulla on tukiprojekteja Lähi-Idän konfliktialueilla – taas puhutaan kymmenistä tuhansista apua tarvitsevista lapsista. Monen konfliktialueen, vaikkapa Afganistanin lapsista emme tiedä paljoakaan. Se, minkä tiedämme, on, että sotien jäljet ovat kaikkialla pitkät. Ne kulkevat sukupolvien aikoja mukanamme.
Tämänhetkinen tutkimus kertoo lasten hädästä, mutta myös lasten selviytymisestä ja korjaavista voimista. Lapsilla on kyky leikkiä, unelmoida ja luoda. Heitä auttaa, jos he voivat toimia itse vaikeissa tilanteissa. Heitä auttaa, jos aikuiset kykenevät hallitsemaan omia tunnereaktioitaan ja luomaan ilmapiiriin turvallisuutta. Mutta myös yhteisön tukea tarvitaan. Yhteisön on luotava yhteinen ymmärrys tilanteesta. On luotava selitysmalli. Tarvitaan tarina, joka on hyväksyttävä kaikille ja joka purkaa viholliskuvia.
Vaiettiinko teillä sodan kokemuksista? ”Meillä oli kotona vaikenemisen muuri”, toteavat monet tapaamani ihmiset. Nyt voisi olla aika purkaa muistikuvia ja tunteita. Ihan kaikessa rauhassa, omissa kerhoissa ja kokouksissa, tai omaisten kesken. Puhuminen ei ole kiellettyä, muistojen kokoaminen on tarpeen. Rakennetaan suomalaista tarinaa omista muisteluistamme!

Kirjoittaja: Vappu Taipale, Vanhustenhuollon Uudet Tuulet 1/2010, ilm. 5.2.2010

Mitäs me nyt askartelisimme?

Valli — Tue, 29 Dec 2009 10:50:32 +0000

Siivoilin tässä eräänä päivänä taas tavallista tarkemmin. Lastenlapset olivat tulossa kylään. Samalla kuuntelin radiota. Haastattelija katseli päiväkodissa lasten askartelua – vessapaperirullat olivat siinä saamassa uutta hahmoa. Hän kyseli melkein liikutusta väräjävällä äänellä, onko lama jo mennyt niin pitkälle, että ”oikeita” materiaaleja ei enää voida ostaa, kun pitää säästää.

Voi siskot! Oikein tuohduin, ja moppi sai uutta vauhtia. Toivottavasti ei koskaan edes tule sellaista korkeasuhdannetta, että lapset eivät voisi keksiä uudenlaista käyttöä arjen tavaroille. Kyllä vessapaperirullat ja jugurttipurkit ovat ihan oikeita hienoja materiaaleja lasten loputtomalle luovuudelle. Minäkin olen keräillyt kaikkea tuollaista, kuten kimaltavia edellisvuoden joulukortteja, ja vienyt niitä Juhon ja Villen päiväkoteihin tervetulleina uusiokäyttöön. Monet pitkät leikit on kotona levitetty olohuoneen lattialle maitopurkkikaupunkeineen ja vessapaperirullatraktoreineen.

Ja samalla ajatus lentää meidän vanhojen pariin. Mieleen tuli anoppini, tuo vahva ja omaperäinen nainen. Eikö juuri anoppini kauhukuva tulevaisuudestaan ollut, että hän joutuu istumaan jossakin laitoksessa ja askartelemaan vessapaperirullien kanssa. Tähän kuvitelmaan kuului lisäksi se, että joku ystävällistä teeskentelevä hoitaja tulisi hänelle söpertelemään: ”Mitäs me nyt askartelisimme, eikö meitä nyt oikein huvita tämä tontun tekeminen?” Anopista on nyt jo aika jättänyt. Hän pääsi toivomallaan tavalla pitkän elämänsä päähän, saappaat jalassa, niin kuin hän itse sen ilmaisi. Mutta hänen kuvitelmansa oli hyvin elävä, ja epäilenpä, että aika moni jakaa sen. Miksi vessapaperirulla muuttuu nyt mielikuvissa nöyryytykseksi ja häpeäksi?

Mikään ikäryhmä ei ole niin monenkirjava kuin juuri me vanhat ihmiset. Me emme totisesti ole mitään harmaata, samankaltaista massaa. On korkea aika ravistella tuollainen kielikuva taivaan tuuliin. Me vanhat olemme todella heterogeeninen ryhmä. Jokaisella on mukanaan oma elämäntarinansa ja sen kaikki kerrostumat. Me kuljetamme mukanamme lapsuutta ja nuoruutta, kaikkia niiden kokemuksia. Meissä on nuoren tytön tai nuorukaisen mieltymyksiä, aikuistumista ja vastuunottoa. On vaihdevuosia, vähittäistä vanhenemista, erilaisia elämänkohtaloita, erilaisia terveyden tiloja. Ikääntyminen on kerroksellista. Jokaisella elämän kerrosten kierteellä on mukaan tarttunut erilaisia tottumuksia, arvostuksia, näkemyksiä ja tarinoita. Miten näistä aineksista voisikaan syntyä mitään yhdenmukaista vanhuutta?

Toki kerrostumissa on myös yhteisiä kokemuksia. Ehkä yhdistävimpiä näistä ovat sukupolvikokemukset. Tutkijat ovat nimenneet meistä suomalaisista eri sukupolvia suhteessa maamme kohtaloihin ja kehitykseen. Minä synnyin sodan aikana sotaorpona, näin ensimmäisen appelsiinin kymmenvuotiaana ja koin nuoruuteni 1950-luvulla itse ommelluissa vaatteissa. Voi olla, että meidän kohortin on vaikea nähdä ruokaa heitettävän pois ja vaikea sopeutua muodin kertakäyttökulttuuriin. Pullamössösukupolveksi nimitetylle joukolla tämä kaikki on taas itsestäänselvyyttä. Silti erilaisuudet kohorttien sisällä ovat suurempia kuin yhteneväisyydet.

Ikääntymisen kerroksellisuus ja ikäihmisten heterogeenisuus täytyy ottaa huomioon aina vanhoista puhuttaessa. Aivan erityisesti se vaikuttaa palvelujen suunnitteluun ja niiden tarjontaan. Meillä ikäihmisillä on erilainen sosiaalinen tausta. Meidän koulutuksemme on kulkenut eriarvoistavaa latua toisin kuin lapsilla tänään. Meidän työkokemuksemme kulkee vahvasti mukana. Tässä suomalaiset vanhat naiset poikkeavat muusta maailmasta: meillä jäätiin kokopäivätyöhön sodan jälkeen. Mainio yhteispohjoismainen tutkimus Gamla kvinnor i Norden, Vanhat naiset Pohjolassa kuvaa suomalaisia naisia sitkeiksi ja olosuhteisiinsa tyytyväisiksi, kun taas muissa sodan vähemmän runtelemissa naapureissa naisista kasvoi valittelevia ja tyytymättömiä vanhuksia. Meidän ikäihmisten harrastukset ovat erilaisia. Meidän kulttuuriset mieltymyksemme ovat todella kirjavia laidasta laitaan.

Itse asiassa kysymys on palvelujen koko kulttuurista laajasti ymmärrettynä. Miten kerrokselliseen, monimuotoiseen ikääntymiseen voitaisiin tarjota vain yhden mallin palveluita? Miten palveluissa voitaisiin olettaa, että samanlainen kuuluu ja kelpaa kaikille? Päinvastoin palvelujen koko perusajatuksen, koko palvelukulttuurin pitäisi lähteä avarasta, yksilöllistetystä näkökulmasta. Vanhusteknologian piirissä on pitkään puhuttu uudesta haasteesta, jonka nimi on ”mass individualisation”, siis massatuotteiden yksilöllistämisestä, joukkomittaisesta palvelujen ja tuotteiden tarjonnasta tavalla, joka voidaan yksilöllistää erilaiseksi jokaisen käyttäjän tarpeiden mukaan. Kuulostaa monimutkaiselta, mutta on silti mahdollista, ja välttämätöntä. Eikä nyt puhuta pelkästään insinöörien haasteesta uusien kapineiden suunnittelussa, vaan kaikesta palvelujen tarjonnasta.

Uskonpa, että anopin kauhukuva lähtee samankaltaistamisen pakkopaidasta: siinä missä joku toinen vanha rouva askartelee iloisesti ja luovasti vaikka millä aineksilla, toiselle se on myrkkyä. Anoppi ei ollut mikään pikkusievän ystävä, hänen kulttuurinsa oli henkevää seurustelua ja välillä kipakkaa väittelyä. Lastenlapset oikein nauttivat tilanteista, jossa pääsivät väittelemään hänen kanssaan yhteiskunnallisista ja poliittisista näkemyksistä. Ajatus hänestä itsestään ikään kuin avuttomana toisten armoilla, kulttuurisen pakkosyötön uhrina oli hänelle puistattava. Vessapaperirullasta ei ollut kyse. Ei hän ollut olevinaan liian hieno arjen iloihin ja tarpeisiin, vaan tilanteen virityksestä. Kulttuurista, jossa yksilöllisyydelle ei olisi sijaa, jossa omaa valintaa ei olisi ja jossa vastaansanominen tulkittaisiin häijyydeksi tai sairaudeksi.

Sellaista hoivan kulttuuria me vanhat emme hyväksy. Me vaadimme moninaisuutta ja valinnan mahdollisuutta koko elämään, loppuun asti.

Kirjoittaja: Vappu Taipale Vanhustenhuollon Uudet Tuulet 7/2010 ilm. 10.12.2010

Ilo on tarttuvampaa kuin influenssa

Valli — Tue, 01 Sep 2009 12:39:18 +0000

Minun suuressa suvussani on paljon pitkäikäisiä ihmisiä, ja kun ikävuodet alkavat laskea numeroita yhdeksänkymmenen tuntumaan, nämä ovat tavallisesti tätejä, isotätejä tai äidin naispuolisia serkkuja, pikkuserkkuja tai ainakin melkein sukulaisia. Harmi, että setäpuoliset ihmiset ovat jo menneet manan majoille aikaisemmin, mutta tulevaisuudessa ikääntyneitä miehiäkin tulee iloksemme entistä enemmän.

Luulenpa, että aika moni jakaa tämän kokemuksen kanssani – erilaiset sukulaisuussuhteet ikäihmisiin. Tässä galleriassa meillä kaikilla on tuttavuuksia hienoihin, monenlaista kokeneisiin ihmisiin, joista jokainen on laulun arvoinen. Mutta luonteeltaan ja suhtautumiseltaan nämä vanhat ihmiset ovat kovin erilaisia. Mikään muu ikäryhmä ei olekaan keskenään niin erilainen kuin vanhat ihmiset; turha kuvitella että he – tai siis me – olisimme yhtä samaa harmaata massaa.

Joku on luonnoltaan utelias ja kiinnostunut kaikesta mitä ympärillään näkee. Joku on puhelias ja kommentoi maat ja mannut. Joku on elämän kolhuissa katkeroitunut, vuodattaa ympärilleen katkeraa sappea ja myrkyttää poloinen ihmissuhteensa. Miten satavuotias Torsten Carlander Reuterfeldt sanoikaan: jos aiot ruveta katkeraksi, aloita tyytymättömyydestä! Mutta sitten on niitä, joilla on kyky iloon ja hyväntuulisuuteen. Arkielämä on täynnä hauskoja sattumuksia, tilannekomiikkaa, mielihyvän lähteitä. Kyse on siitä, miten elämää tarkastellaan. Ilo on tarttuvaa lajia, hyvä mieli tarttuu ja leviää varmemmin kuin influenssa.

Miten iloa voitaisiin aktiivisesti levittää? Nämä kysymykset tulivat minua vastaan kuluneena kesänä Taiwanilla, jossa Nan Kai -yliopisto järjesti kansainvälisen vanhusteknologian kurssin ja minutkin oli pyydetty sinne puhumaan. Vanha hyvä tuttavani Annelies van Bronswijk, mainio hollantilainen professori, laaja mieleltään ja syliltään, hän se oli minut keksinyt taas vuosien takaa, ja vanhan teemankin ikääntymisen teknologian kehittelyssä: ilo ja huvitus, leisure and pleasure.

Ihan totta! Kun geronteknologiaa, ikääntymisen teknologiaa ryhdyttiin kehittelemään 1980-luvun lopuilla, ilo oli mukana tavoitteissa. Miten ihmeessä tämä kaikki ikääntymispuhe on nykyisin kääntynyt niin synkäksi, happamaksi ja ilottomaksi? Miksi vanhenemisessa nähdään julkisuudessa vain taakkaa ja raihnaisuutta, miksi se on puheissa niin pelottavaa ja karmivaa?

On tuhat tapaa levittää hyvää mieltä ympärilleen ja nauttia itsekin. Pitkään on oltu työelämässä, rakennettu tätä maata ja perhettä. Pitäisikö sitä nyt jotenkin hävetä? Pitäisikö ilo kätkeä? Olisivatko valtionvarainministeriöt kaikkialla tyytyväisempiä, jos ikäihmisten ilo ja huvitus, leisure and pleasure kiellettäisiin jotenkin synnillisenä?

Annelies-professori oli ryhtynyt uudelleen nostamaan ilo-teemaa ikääntymisen teknologiaan. Osaltaan vanhat ihmiset iloitsevat samoista asioista kuin nuoretkin, eihän se ole sen kummempaa. Eihän esimerkiksi taide tai kulttuuri tunne ikärajoja – ainakaan periaatteessa. Rokkaajat ja räppääjät voivat olla yhtä hyvin mummoja ja pappoja kuin teini-ikäisiä. Kirjallisuus ei kysy ikää ja kirjastot ovat meillä uskomattomia kulttuurikeskuksia. Pöytälaatikkoon kirjoittavat niin nuoret kuin vanhatkin. Vanhalla voi olla enemmän itsetuntoa tehdä ite-taidetta oman mielensä mukaan tai käyttää ja kuluttaa sitä. Mutta teknologian tullessa mukaan tarvitaan toki käyttäjäystävällisiä laitteita ja vempaimia, joiden käyttämiseksi ei tarvitse lukea paksuja manuaaleja.

Olisiko teknologialla saavutettavissa merkittäviä hyötyjä ikäihmisten näkökulmasta. Annelies oli siitä ihan varma. Itse kun hän on hollantilaisittain aika tukevaa sorttia ja hyvän ruoan ystävä, hän on myös vakuuttunut Nintendo Wiin Fit-ohjelman, siis kuntoiluohjelman erinomaisuudesta vanhoille. Siis heti kun siihen saadaan sellaiset viitearvot, jotka sopivat myös vanhuksille, eihän meille nyt tarvitse sovittaa samoja tavoitteita kuin paljon nuoremmille. Kun Annelies sitten Taiwanilla kyseli nuorilta opiskelijoilta ja kunnianarvoisilta professoreilta Nan Kain teknisessä yliopistossa, moniko oli isovanhempiensa tai lastenlastensa kanssa pelannut Nintendo Wiitä, vielä aika harva käsi nousi.

Rohkeana naisena Annelies oli pommitanut Euroopan Unionin ikäihmisjärjestöä AGEa kysymyksillä, millaista iloa ja mielihyvää tuottavaa teknologiaa he pitäisivät suotavana. Anneliesin luokituksissa oli mukana myös seksuaalinen ilo ja sen aikaansaaminen vaikkapa lääkkeellisesti, onhan erilaisia viagroja olemassa pilvin pimein. Tästä AGE oli kyllä tuohtunut. Heidän mielestään oli lähes sopimatonta ja terveydelle vaarallista puhua seksuaalisen ilon avittamisesta vanhusiällä. Täytyy myöntää, että tirskuimme kuin pahaiset tytöt Anneliesin kanssa, kun luimme järjestön tiukkapipoista kirjallista vastausta.

Monenlaista teknologiaa on tarjolla ikäihmisten huvitukseksi ja iloksi. Erilaista harrastustoimintaa tukevia ohjelmistoja ja laitteita on olemassa, erilaisia apuvälineitä näkemiseen, kuulemiseen ja mukanaoloon. Helppokäyttöisiä portaaleja yhteydenpitoon suunnitellaan koko ajan myös ikäihmisten tarpeisiin, kun vain saataisiin niitä käyttöön. Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto Valli ja Vanhustyön keskusliitto ovat paraikaa valmistelemassa isoa teknologiahanketta, josta ilo ja huvi ei tule puuttumaan. Yhteisissä mielikuvissa on myös teknologialainaamo! Jos kirjastoista saa jo urheiluvälineitä, miksei sitten teknologiaa ikääntyneiden tarpeisiin! Kotonahan kannattaa laitteita kokeilla ensin, sitten vasta tietää, onko tuosta juuri minulle.

Nostetaan, hyvät ystävät, vanhuudet ilot esille! Ei suostuta synkkyyden pakkopaitaan eikä maailmanlopun tunnelmiin. Ikäihmiset ovat voimavara kaikissa yhteisöissä, ja meillä on oikeus iloon ja huvituksiin.

Kirjoittaja: Vappu Taipale, Vanhustenhuollon Uudet Tuulet -lehti 5/2009, ilm. 1.9.2009