Olen Katmandussa luennoimassa kuudellekymmenelle terveystieteen opiskelijalle. Innokkaat opiskelijat haluavat kuulla Suomen sosiaali- ja terveyspolitiikasta. Koulutusprojektia pyörittää suomalainen Elämäntavat Raittiiksi-järjestö. Nepal on yksi kahdeksasta Suomen kehitysyhteistyökohteesta, yksi maailman köyhimmistä maista. Lukutaidottomuus on yleistä, lapsityövoimaa käytetään, kastijärjestelmä pitää otteessaan perheitä. Maa toipuu parhaillaan kymmenvuotisesta sisällissodasta, joten ongelmia riittää ratkottavaksi. Ihmiset ovat ystävällisiä ja yritteliäitä, talous kasvaa ja ilmassa on myönteisen kehityksen tunnelmaa. Nepalin 28-miljoonaisesta väestöstä liki puolet on alle 15-vuotiaita, vanhuksia ei ole paljoa. “Väki muuttaa maalta kaupunkeihin ja oppii uudenlaiset elämäntavat. Vanha perherakenne murtuu. Vanhuksia jätetään yksin maalle ja hylätään”, kertoo surullisena lääkäriystäväni Bishwa.
Miten monessa Aasian maassa olenkaan kuullut samanlaisen tarinan! Meillä suomalaisilla on mielessä ihanteellinen kuva aasialaisista kulttuureista. Niissä arvostetaan vanhuutta ja vanhuuden viisautta, sanotaan. Totta onkin, että vanhat saavat osallistua työelämään, ja harmaat hiukset antavat luennoitsijalle arvovaltaa ja uskottavuutta. Vanhoja ihmisiä kohdellaan yleensä myös kunnioittavasti. Mutta hoivan ja huolenpidon suhteen tilanne muuttuu nopeasti.
Sama ilmiö näyttää toistuvan Koreassa, Japanissa, Kiinassa. “Me työikäiset olemme viimeinen sukupolvi, joka hoitaa omat vanhuksensa, ja ensimmäinen sukupolvi, jota lapset eivät hoida”, japanilainen ystävämme kuvaa tilannetta. Muutos tulee nopeasti ja rajusti kuin veitsellä leikaten kahden sukupolven välissä. Se synnyttää suurta yhteiskunnallista huolta, melkein paniikkia näissä maissa. “Te eurooppalaiset ennätitte tulla rikkaiksi ja kehittyneiksi maiksi, ennen kuin teillä vanhojen määrä alkoi kasvaa. Monessa Kaukoidän maassa me emme ennätä rikastua emmekä kehittyä, ennen kuin tämä vanhustuminen on jo tosiasia”, professori Chan Hongkongista arvioi. “Ajatelkaa vaikka Kiinan väestöä. Siellä on jo nyt miljoonia 100-vuotiaita, ja kun dementia lisääntyy iän myötä, on arvioitu, että pian siellä voi olla satoja miljoonia muistihäiriöisiä.”
YK:n sosiaalisen kehityksen toimikunnan kokouksessa helmikuussa 2011 kaikki YK:n maat raportoivat kehityksestään sosiaaliturvan ja ikääntymisen suhteen. Seuraavalla vuosikymmenellä suurin osa vanhoista ihmisistä asuu kehitysmaissa. Kiina ilmoitti, että maahan on saatu laki, joka antaa vanhuksille oikeuden haastaa lapsensa oikeuteen, jos nämä eivät hoida heitä. Singaporessa on myös laki, joka velvoittaa lapset huolehtimaan vanhempiensa taloudellisesta asemasta ja hoivasta. Kollega kertoo, että siellä on paljon oikeusjuttuja, joissa sisarukset haastavat toisiaan raastupaan, jos kokevat vanhempien hoito- tai ylläpitovastuun jakautuneen liian epäoikeudenmukaisesti lasten kesken. Mahtaneeko tuo auttaa vanhojen ihmisten elämää.
Olisiko Afrikka sitten parempi manner? Kylänvanhimpia kunnioitetaan maaseudulla, mutta kaupungeissa ja etenkin niiden slummeissa kulttuuri on murroksessa. Afrikassa HIV/AIDS tekee tuhoaan leikaten työikäisten sukupolvea pahasti. Sambiassa esimerkiksi kuolee vuosittain enemmän opettajia HIViin kuin koulutus ehtii tuottaa. Lapset jäävät isovanhempien huomaan, käytännössä isoäitien. Kaupungissa elämä on äärimmäistä köyhyyttä, maalla sentään joku peltotilkku tuottaa vähän ravintoa. Mummot ovat lasten sosiaaliturva, mutta kuka tai mikä on mummojen turva?
Globaali sosiaalipolitiikka on keskustelun alla nykyisin. Kansainvälinen työjärjestö ILO jo sanoo, että yhdelläkään maalla ei ole varaa jättää sosiaaliturvaa hoitamatta, sen verran on opittu kansainvälisen talouden äskettäisistä kriiseistä. Yhtenä uutena innovaationa ovat olleet mikrolainat, joilla kannustetaan yrittäjyyttä. Kymmenen dollarin lainalla kehitysmaiden taitavat naiset jo käynnistävät omia yrityksiään. Miltä kuulostaa sitten mikroeläke tai mikrovakuutus? Ne ovat tulossa seuraavana vaiheena – huhhuh! Onneksi monet maat ovat oivaltaneet, että pienoisestakin eläkkeestä suurin osa menee kulutukseen ja loput lapsenlapsille, hyödyttämään sosiaalisen pääoman kasvua yhteisöissä.
Kaikkiin eläkkeisiin ei nykymaailmassa voi kuitenkaan luottaa. Yhdysvaltain jättimäinen eläkeläisjärjestö AARP, jolla on ainakin 40 miljoonaa jäsentä, on ollut hyvin huolissaan jäsenistöstään. USA:ssa monet eläkeläiset menettivät kaikki eläkerahansa, kun pankit kaatuivat ja niiden mukana monet eläkerahastot. Asunnot menettivät arvonsa, pakkohuutokauppoja on pitkin mannerta. Yhtäkkiä ollaan tyhjän päällä. Eikä kyse ole pelkästään amerikkalaisista eläkeläisistä, tätä on tapahtunut myös Euroopan Unionin maissa. Globalisaatio pyörittää vanhojen ihmisten elämää, mutta heillä ei ole paljoa sanansijaa kehitykseen.
Tämän kaiken keskellä ei ehkä ole ihme, että Suomeen ja Pohjoismaihin katsotaan esimerkkimaina. Me itse tiedämme, miten paljon kirittävää meillä vielä on, miten paljon parannettavaa. Silti voimme katsoa reippaasti silmiin maailman kehitystä häpeämättä itseämme.
Kirjoittaja: Vappu Taipale, Vanhustenhuollon Uudet Tuulet 2/2011, ilm. 21.3.2011
