Istumme luokkatovereiden keralla vanhassa koulukaupungissa. Meistä tuli riemuylioppilaita. Vaasan tyttölyseon, Tipulan, tuotos oli parikymmentä ylioppilasta vuodelta 1960. Koulu kasvatti meistä hyviä virkanaisia, opettajia päivähoitoon ja kouluihin, hoitajia ja lääkäreitä. Juhlimme yhdessä, iloisen meluisesti. Miten samanlaisia me kaikki olemmekaan kuin ennen. Meistä tulee kikattavia tyttöjä, kun pääsemme yhteen.
Seitsemänkymmentä vuotta naisenelämää on kuitenkin lipunut ohitsemme. Koko suomalaisen yhteiskunnan kehitys köyhästä sodanjälkeisestä suljetusta maasta kansainväliselle huipulle on tapahtunut tänä aikana. Kun me aloitimme kansakoulumme vuonna 1947, UNICEF oli juuri perustettu. Suomi ja Jugoslavia olivat sen ensimmäisiä avustuskohteita. Saimme kenkiä ja ruokaa.
Ryhdymme pohtimaan, mitkä innovaatiot ovat eniten vaikuttaneet naisten elämään. Ilmassa risteilee ehdotuksia.
Pesukone! Tiskikone! Ehkäisypilleri! Kuukautissuojat! Päivähoito! Kännykkä!
Pesukone. Pyykinpesu oli ennen iso ponnistus. Isoäitini huuhteli pyykin avannossa meren jäällä, kunnes vettä alkoi saada vesipostista ja vihdoin kraanasta. Pyykki keitettiin hämärän pesutuvan isossa padassa, hinkattiin pyykkilaudalla puhtaaksi, hyvä ettei vielä käytetty itse keitettyä saippuaa tai lipeää. Saippuan keittäminen kyllä haisi hirveältä. Sitten lakanat ja pyyhkeet ja koko muu pyykki ripustettiin ulos kesän talven kanssa kuivumaan naruille, jotka kiristettiin pyykkiseipäillä tarpeeksi korkealle. Viisikymmentäluvun pesukoneet vaativat vielä käsityötä, kun linkoja ei tunnettu. Käsipyykki ei enää meitä rasita nykyisin.
Ehkäisypilleri. Meidän sukupolvemme vapautui naisten ikiaikaisesta taakasta, ei- toivotun raskauden pelosta. Koko naisten maailma muuttui globaalisti. Sukupuolielämä ja lisääntyminen eriytyivät kahdeksi ihan eri asiaksi. Tahtoessaan nainen voi nyt pitää itse huolta omasta itsestään, ratkaista raskaaksi tulemisensa ajankohdan tai välttää sen kokonaan. Pilleri oli osa laajempaa yhteiskunnallista murrosta sekä ajatuksissa, asenteissa että käyttäytymisessä. Meistä tuli vapaita, mutta miten pitkälle. Railakas opiskelijaelämä laantui nopeasti perheentymiseen ja ruuhkavuosiin, ei ollut taloudellisia edellytyksiä muuhun. Työtä ja työpaikkoja meille kyllä oli.
Kuukautissuojat. 92-vuotias tätini Paula muistaa 1920-luvulla kyselleensä, miksi hänen äitinsä keitti pesuvadissa puuhellalla puhtaaksi valkoisia virkattuja pussukoita ja ripusti ne huolellisesti kuivamaan niin, etteivät ne näkyneet. “Kesälakkeja”, hänelle vastattiin, mutta eihän kukaan koskaan noita itse tehtyjä kuukautissuojia päässään käyttänyt. Tänään kuukautissuojia markkinoidaan vapaasti kaikkialla, yhä ohuempia, kevyempiä, huomaamattomampia malleja. Ainoa pidäke on enää vuodon väri; sehän on mainoksissa sinistä. Ei enää kuminauhoja, hakaneuloja eikä kömpelöitä hankaavia siteitä, ei häpeilyä vuodoista, niin kuin meidän aikanamme. Luonnollinen asia, helppo ja halpa hoitaa. Vai onko sittenkään? Keskustellaanpa tyttären- ja pojantytärten kanssa.
Päivähoito. Me suomalaiset naiset olemme vuosikymmeniä olleet kaikki kokopäiväisessä työssä käyviä naisia, äiteinä yhtä hyvin kuin isoäiteinä. Jo meidän äitimme ottivat sodan aikana vastuuta tehtaista ja liikeyrityksistä. Kotiäitiys oli harvinaisuus, avainlapsia viljalti pitämässä itse huolta itsestään. Poliittinen taistelu päivähoidosta ja kotihoidon tuesta voitettiin vasta 1980-luvulla. Meidän lapsemme tarvitsevat ja saavat hyvää hoitoa, ensin kotona vanhempien hoitovapaalla. Vain pari prosenttia alle kaksivuotiaista on päivähoidossa, muut kotona. Ja kun päivähoitoa tarvitaan, siihen on perheillä oikeus. Tarjolla on erilaista turvallista laadukasta hoitoa. Ei enää epätoivoisia ilmoituksia Maaseudun Tulevaisuudessa tai lähikaupan ilmoitustaululla. “Kiltti vauva kaipaa hoitajaa”, niin kuin meidän lasten ollessa pieniä.
Kännykkä. Kuka olisi voinut kuvitella kännykkää edes kolmekymmentä vuotta sitten. Kun puhelin ilmaantui perheisiin, se oli pitkään harvinaisuus. Puhelinosake oli omaisuutta. Viestitettiin kirjeillä ja korteilla, ja postia jaettiin sekä aamupäivisin että iltapäivisin. Ihmisillä oli paljon enemmän telepaattisia kokemuksia yhteydenpidosta ja viestien välityksestä kuin nykyisin. Ennen sovittiin tapaamisista hyvissä ajoin. Ei ollut keinoa paikantaa, missä perheen lapset ja nuoret juuri nyt liikkuvat. Nyt se käy niin vaivatta, tuo yleisin matkapuhelimeen heitetty kysymys: “Missä olet?” Mitenkähän nämä tulevat sukupolvet oppivat odottamaan ja suunnittelemaan tulevaisuuttaan? Hehän oppivat maailmaan, jossa kaverin löytää heti, kun mieleen juolahtaa, että pitäisi sanoa jotakin tärkeäksi kokemaansa.
Niin maailma muuttuu. Tänä vuonna syntyvä tyttölapsi elää ehkä 110-vuotiaaksi. On vaikea edes kuvitella sitä käytännön elämää, jossa hän viettää riemujuhliaan. Mutta jotain voimme tehdä hänen hyväkseen: huolehtia maailman säilymisestä. Ehkäistä ekologisen katastrofin mahdollisuus ja vastustaa ydinaseiden leviämistä. Vastuumme on tänään globaali.
Kirjoittaja: Vappu Taipale Vanhustenhuollon Uudet Tuulet 7/2010, ilm. 10.12.2010
